Parhaimmat kiitokseni teille kaikille jotka olette myötäeläneet kanssani tuota Turrin sairautta. Pakosta hiipii välillä mieleen pelko miten meidän oikein käy. Olen kaksi omaa koiraani menettänyt ensimmäinen oma koirani oli Walesin terrieri ja Pärre nukkui pois elettyään pitkän hyvän elämän, muttta lopuksi syöpä uuvutti. Toisen koirani menetin kaksi vuotiaana ja kysymyksessä oli Jeppe Keski-Aasian paimenkoira, ja vaikeinta mitä koskaan olen joutunut tekemään oli se päätös, että en anna Jepen enää kärsiä vaan Jeppe lähtee matkalle tähtien tuolle puolelle. Vieläkin kyyneleet tulevat silmiin kun muistelen sitä viimeistä päivää, viimeistä lenkkiä ja viimeistä yhteistä jäätelötöttöröä. Sydämeen sattui kun katseli tuota valkoista uljasta urosta joka rakasti minua enemmän kuin mitään muuta ja minä kuitenkin joudun tekemään päätöksen yhteisen matkamme päättymisestä. Kun autolla veimme Jeppeä eläinlääkäriin niintuo valkoinen jättiläinen itki ja isot kyyneleet tipahtelivat sen silmistä, niitä en voi koskaan unohtaa. Jeppe nukahti syliini ja kamalinta oli jättää Jeppe ja lähteä kotiin. Jeppe tuhkattiin ja Jepen tuhka on ripoteltu suolle missä vietimme onnellisimmat hetket yhdessä, en voinut laittaa Jeppeä maan alle, koska Jepen kuului olla vapaa juoksemaan tuulen mukaan. Turri oli silloin vielä pentu ja jäi lohduttamaan minua, mutta usein vieläkin ikävöin tuota valkoista uljasta urosta. Yhteinen matka on kuljettava yhdessä loppuun, ja kukaan meistä ei tiedä koska ystävästään joutuu luopumaan, toivottavasti Turrin vointi alkaa kohentua ja meidän yhteinen matkamme saa vielä jatkua. Tästä tuli nyt hyvin surullinen kirjoitus, mutta suru kuuluu ihmisen elämään.
Kesällä vielä syntyi monttua kovalla touhulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti